Ei ehdi. Ei millään, ei sitten millään. Mihin se aika oikein livahtaa jokaisena päivänä? Vaikka vetäisi viikon minimiunilla, niin siltikin tekemisen tulos pysyy vakiona. Noh, ehkä siinä on vähän enemmän tulosta siellä taidepuolella kun öisin ajatus lentää vapaammin korkeampiin sfääreihin, mutta muuten tuntuu että asiat pyörivät aivan yhtä hitaasti kuin ennenkin. Ehkä se on vain perspektiiviharhaa tai vauhtisokeutta, mutta yksi asia on varmaa: jälleen kerran lähdettiin myöhässä peltotöihin. Tai no jos ei myöhässä, niin liian pienillä panostuksilla istutuksien määrään nähden. Vielä on monta siemenpussia avaamatta ja juhannus lähenee kuin myrskypilvet taivaalla.

Pintakynnettyä perunamaata riittää horisontin taakse asti.

Déjà-vu ja touché, se siitä aikaisesta madosta ja sen nappaamisesta. Marusa kyllä nappailee hyttysiä suuhunsa mielellään Kerimyksen samalla kuokkiessa hiki hatussa jälleen uutta perunavakoa. Sitä voisi taasen myhäillä jälkiviisaana, että mitäpä jos olisi tehnyt nämä hommat jo toukokuussa ja sitä aiemmin lukenut tarpeellisen kirjallisuuden aiheesta? Ens vuonna sit uusi mahdollisuus puhtaaseen suoritukseen.

Tämmönen multilaitos pilkehti mullasta traktorilla ohi ajettaessa.

Eikä tässä mikään hätä ole, ei suinkaan. Vanha kansa istutti kasvinsa vasta kesäkuun alussa, mutta heillä oli älliä valmistella asiaa etukäteen riittävästi. Eikä se mikään maailmanloppu, saati henkilökohtainen konkurssi ole, vaikka kasvimaa ei satoa antaisikaan. Harmittaisihan se tietenkin vähän jos kaikki se panostus menisi hukkaan oman ajattelemattomuuden takia, mutta mitäpä sitten? “Harjoitusta”, sanoisi sensei ja löisi karttakepillä sormille. Keskittymistä poika, keskittymistä.

Kaivovesi käyttöön ja kastelemaan. Kerran päivään ja illalla mielellään.

Tämän(kin) prosessin älyämiseen meni tosin hetki. Siinä vaiheessa kun esikasvatetut sipulit ja kesäkurpitsat heittivät henkensä, oli selvää että jossain meni pieleen. Olikohan se nyt liikaa vai liian vähän kastelua? Jaa-a, kenties sittenkin jälkimmäinen jos mietimme viime vuoden säitä; jatkuvaa sadetta ja kasvimaa kukoisti Eedeninä.

Nooh, eipä ne kesäkurpitsat alun alkaenkaan kovin hypässä hapessa olleet.

Mullalla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Läkähtyivät lisäksi toukokuun kuumina päivinä liian lähellä ikkunaa sijoitettuna. Nämä tosiaan ehtivät jo heittää veivinsä, mutta loput pussin siemenistä istutettiin suoraan kasvimaalle jos vaikka itäisivät siellä. Heikolta on vielä näyttänyt, ei ole mitään noussut kahdessa viikossa.

Monta multaista purkkia on pöydälle kertynyt tomaattien seuraksi.

Tyhjiä ovat kaikki tällä hetkellä. Ajatus oli, että josko vielä tarvitsisi jotain esikasvatella, mutta se aika onkin jo jäänyt päiviä sitten taakse. Tai sitten se on vielä pidempänä edessä, miten päin sen haluaa katsoa. Tästä kun joutaa, niin voisi käydä kippaamassa mullat rasioista peltoon, vaikkapa perunapenkkejä tukevoittamaan.

Toinen epäonninen yksilö löytyi terassin pöydälle tuupertuneena.

Autuaita ovat maalaisjärjen omistavat ja he, joilla kasvitiede on jo näpeissä valmiina. Samaa voisi sanoa kaikista taitonsa masteroineista mestareista, oli se taito sitten mikä tahansa. Jokainen meistä haluaisi olla heti valmis ja varmistua kaiken toimintansa onnistumisesta. Mutta eihän tässä elämässä kuitenkaan pisteitä kerätä. Suurin kysymys kuuluukin mikä on toiminnan ponne, mikä motiivi? Jos se on ilo, eivät kompastelut paljoa satuta ja toiminta on itsessään tulos, ei tulos toiminnasta.

Yrttimaa putsattu rikkaruohoista. Tämä se kukoistaa melkeinpä itsestään!

Tätä tekemisen suhdetta omaan onnellisuuteen tai oman mielen tyytyväisyyteen on pohdittu ennenkin ja sitä on tullut pohdittua taas uudestaan. Tekemättömyys aiheuttaa ahdistusta ja liian suuret työmäärät aiheuttavat ahdistusta. Ei ole helppoa löytää keskitietä olemiseensa. Ainahan voisi pistää syntipukiksi orjista polveutuvien suvun nimen ja sen tuoman rasitteen, mutta kyllä syypää löytyy useimmiten ihan sieltä omasta pääkopasta sekä sen ajatuksista. Se pitää vaan älytä ja uskaltaa myöntää itselleen jos metsään meni jälleen parhaista tarkoitusperistä huolimatta.

Melekoista spagettia näistä siemenperunoista kasvoi lämpimässä.

Kuusi riviä niistä sai istutettua ja vieläpä jäi reilusti ylitse heikkojen yksilöiden korvausta varten jos ja kun pellolla sitten kuihtuvat. Columbot, nuo oikeanpuoleiset terhakat potaatit, saivat pidettyä vartensa pystyssä istutuksen jälkeen, mutta Timot viistävät maata pitkin lysyssä kuin mies joka oli myynyt maansa pakon edessä.

Ensimmäinen rivi Columboa istutettuna. Saas nähdä miten onnistuvat.

Tai ehkä se on vain tämä kiireinen kausi, mutta siltä tuntuu ettei kaikkiaan päiviään saa elettyä itselleen sopivaan tahtiin. Ehkäpä syy löytyy siitä, että mitään mielenkiintoista ei jätetä tekemättä, vaan kaikelle koitetaan saada ängettyä edes vartin verran aikaa päivistään luomaan pientä edistystä monelle rintamalle. Silti se kuuluisa sydämen kuunteleminen voisi olla hyväksi, ei tullut täyttymystä näinkään.

Mutta pääseepähän varmaankin lantunsiemeniä keräämään syssymmällä.

Ja oishan tuota puusavotan jälkimaininkiakin vielä talli täynnä, hmm…

Siinä lomassa löytyi saunapuillekin soppeli laatikko nurkasta lojumasta.

Matkustelu, uusien ihmisten ja ennenkaikkea ajatusten kohtaaminen. Se voisi olla avartavaa. Sitä jää herkästi luuppaamaan omiin totuttuihin näkemyksiinsä ja usein toisten ihmisten kuuntelu avartaa näkemystä että hyvinhän tässä menee, ei hätää.

Sitä sorttia toimitettiinkin kuin tilattuna puusavotassa jeesimisen muodossa.

Traktori paikalle ja pyörittämään klapikonetta avustukseksi.

Tuo traktorin pyörittely se vasta mukavaa hommaa onkin. Kuunnella jotain vanhahtavaa Yleisradion kanavaa joka parhaimmillaan vie vuosikymmenien päähän menneisyyteen ja hikihän siinä aina takuuvarmasti tulee vaihteita ja jarrua repiessä. Mutta mikäs tässä körötellessä, myöhään herätessä kauniiseen iltapäivään?

Peltokiesiä Belaruksella hitaasti tunnelmoiden.

Innovaatioilla Suomi kuntoon: leikkuualusta leipälokeroon säilytykseen.

Kuusenkerkkäsimaa. Ei se paljoa tavanomaisesta poikennut.

Eikä tämäkään kattilallinen kestäny viikkoakaan jääkaapissa valmistumassa kun oli jo loppaistu parempiin suihin. Samoista kerkistä sai tehtyä myöhemmin piirakkaan päällisen, mutta siinäpä ne tämän vuoden virittelyt olivat. Ei siirappeja, ei snapseja. Jotenkin ei vain tänä vuonna napannut lähteä suurimuotoisesti työstämään.

Kuvan ottaminen muistui mieleen jälkijunassa syömisen jo startattua.

Täytettä oli hitusen verran liikaa, mutta kun ei kehdannut heittää kerkkiä hukkaan saati tekaista toista pellillistä, niin piti sitten kaataa kaikki samaan piirakkaan ja toivoa parasta. Siirapille ei tahtonut löytyä viime vuonna käyttöä, joten jäi varmaan tekemättä senkin takia. Olisihan nuita kerkkiä voinut kerätä pakastimeen talteen, mutta sepä juolahti mieleen vasta nyt tässä blogia kirjoitellessa. Ohopsista.

Ei ole kauhatkaan kuten ennenwanhaan. Taas kolahti yksi katki.

Ja striimissä itsekolvattu adapteri käräytti kaappauskortinkin. Hupsista.

Onneksi oli jäänyt sipsejä vierailta pahinta pettymystä paikkaamaan.

Tänään tuntuu tältä ja ehkäpä jo huomenna toisenlaiselta. Vasta jälkeenpäin sen aina tajuaa että kaikki muuttuu. Tunteet, tilanteet, ihminen itsessään ajatuksissaan. Kuin pilvet taivaalla, tuttu analogia. Eikö sitä kulkemista voisi vain katsoa ja nauttia? Mikä ihmeen voima sen pääkopassa estää, miksei ajatus osu tähän maalitauluun elämän pysyvästi muuttaen, vaikka siihen kädet täristen päivittäin tähtääkin? Sen kun tietäisin, myisin kaiken omaisuuteni ja menisin kiertävään sirkukseen tietäjäksi.