Takaisin kotitanhuvilla. Ja niin mukavaa kun se on lähteä, niin vielä hienompaa se on aina palata takaisin. Varsinkin kun tästä paikasta on tullut kotia muistuttava. Kotoisa paikka. Tukikohta. Etelän katulamput eivät ole enää meikää varten. Ehkä sitten myöhemmin kun alkaa hiljaisuus kaikumaan korvissa liian kovana.

Melkein oli auton keula taivaassa, sen verran takaboksissa painoa.

Siinä kävi niin, että tuli käytyä eräässä kuolinpesässä… ja loppu on helppo arvata. Kolme laatikkoa pc-pelejä ja neljä mokomaa lisää elektroniikkaa plus kaikenlaista sälää sen lisäksi. No kun halvalla sai, niin pitihän se ottaa talteen. Markkinatalouden perussääntöjä: osta halvalla ja älä myy koskaan paitsi kun olet täysin PA.

Melkein viikon leposija keskellä materiaalista muovia.

Ja vaikka sitä on iloinen saadessaan kaikenlaista uutta tavaraa käsiinsä, niin vielä enemmän sitä on päästessään kaikesta vanhasta eroon. Jokainen hyllystä poistuva, käyttötarkoituksena saavuttanut esine aiheuttaa keltaisia ilonläikähdyksiä syvällä aivojen uumenissa missä saksalainen kuri ja järjestys kontrolloivat ympäristöään.

Viikon loma, jos näin voi sanoa, tuli tarpeeseen. Kauempaa näkee kuin lähempää ja uusia ajatuksia saapui kuin liukuhihnalla löysäillessä huolella. Lepääminen pakotettiin jatkumaan vielä vuoden loppuun asti, kun välittömästi kotiin saapuessa sattui sairastumaan niin, ettei paljoa muuta jaksanut kuin sängyn pohjalla löhöillä. Onneksi sai kirjoja lahjaksi, mikäpäs siinä niitä lukiessa. Oli pakko ottaa iisiä.

Olisi syytä harjoittaa useamminkin näitä horisontaalisia hyveitä.

Mie oon vähän semmonen VBR. Variable Bit Rate. Yhtenä päivänä yhdenlainen, toisena toisenlainen. Olisi niin paljon mihin tarttua ja mihin syventyä. Joskus sitä on täysi luottamus tekemiseensä ja joskus sitä miettii, että kuka sitä on olevinaan tekemään, tai pikemminkin sanomaan, mitään. Ja vaikka se on ollut tiedossa jo pidempään, niin nyt sai viimeinkin kelailtua kunnolla asioitaan järjestykseen ja ottamaan tietoisen askeleen eteenpäin. Olo on samanlainen kuin kaksi vuotta tehdessä ison päätöksen muuttaa maalle oppimaan toisenlaista elämää. Hyvin yksinäiseltä, mutta innostuneelta. Pääsee jälleen kerran hapuilemaan altaan syvään päähän missä kaikella mielenkiintoisella on suurimmat mahdollisuudet tapahtua.

Oppimäärä on nyt täyttynyt, monellakin tavalla. Niin kirjallisesti kuin maalaisesti. Sen seurauksena on kehittynyt entistä tarkempi tähtäin sisäiselle silmälle siitä mitä on tekemässä ja mihin sitä onkaan menossa. Viimeiset puolitoista vuotta on kirjoitettu blogia, mutta viimeiset kolme vuotta on ollut kokonaisuutena opiskelua, joka on opettanut paljon ahkeruudesta ja rohkeudesta. Toimeen tarttumisesta.

Tästä muodosta kirjoittaa on puristettu kaikki irti, viimeinenkin tippa tragikoomisen blogikirjoittamisen appelsiinista. On aika muutoksen, jottei jämähtäisi toistamaan samaa vanhaa ja hidastuisi kehittymisessään. Tarkoitus on juosta koko ajan eteenpäin valonnopeudella ja luoda samaa tahtia uusia tarinoita kuin dokumentiksi.

Kyllähän tämänkin kaivon pohjalle kertyisi edelleen uusia nesteitä, mutta kova jano siinä ehtisi muodostua ennenkuin sieltä saisi kunnon kourallista kaapaistua kämmeniinsä. Olisihan se  tyydyttävää kirjoittaa kaikelle kansalle hauskoja asioita ja sattumuksia. Saada ihmisiä nauramaan omille toilailuille. Sen sijaan sisältä tulee kirjoitettua yhä useammin auki abstraktioita ja elämänohjeita. Homman nimi tuntuu muuttuneen ja kehän vauhti hiljenneen. Tupa on nykyään täynnä värikästä elämää, mutta silti sitä haluaisi vain mennä ullakolle meditoimaan viileään siniseen.

Mutta kysymyksen jälkeen “miksi?”, tulee ihmismielen mieleen kysymys “mitä seuraavaksi?”. Kirja olisi mielenkiintoinen haaste. Ideaa on ja materiaalia, mutta ei aikatauluja. Vaikea sanoa miten paljon sellaiseen menee aikaa. Puoleentoista viikkoon sai aikaan kolmekymmentä sivua valmista tavaraa jos teki juonta vasemmalla kädellä eteenpäin. Uusi runokokoelmakin käynyt mielessä. Videoita on  edelleen tulossa, ideoita on ainakin useita. Lisäksi sitä sun tätä, kaikenlaista pientä.

Tästä minä kuitenkin nautin, enkä enää kahta vaihtaisi; maalaista ja elämää. Sieltä se löytyi merkitys elämälle ja sen kertyminen. Vaikea kuvitella elämää toisin. Niin on yläviistoon kuljettu ettei voi katua päätöksiään missään nimessä. Ei enää aamuisin herätessä ahdista niin paljoa olemisen paino. Ainakaan niin usein. Joskus tuntuu ihan hyvältä aloittaa taas uusi päivä ja iltaisin voi olla tyytyväinen. Mutta ettei menisi täysin vetistelyksi, niin vastapainoksi uuden vuoden juhlistusta à la Kerimys:

Kiitos kaikille blogin lukijoille ja eritoten palautteesta niin kommenteissa kuin kasvokkain kohdattuna. Ei ollut vain tuuleen huutelua tämä projekti dokumentoida matkaa maalle ummikkona keskustan kaupunkilaisena. Suosittelen vahvasti jokaista ottamaan uusia askeleita elämässään jos yhtään tuntuu olo paikalleen jämähtäneeltä. Ensimmäinen askel saa aikaan uusia askeleita ja aina vain suurenevaa posiitivista kierrettä. Eikä tää oo niin vakavaa lainkaan, jokainen meistä näyttää loppujen lopuksi aika surkealta siellä haudan pohjalla maatessaan 🙂

Kaikkea pitää kokeilla ja hiukkasen hullutella. M.O.T.T.O.